Täällä keskustelu on vapaata, kunhan homma pysyy hyvän maun ja käytöksen rajoissa ja keskustelu jotenkin koskettaa akvaarioita. Muu yleinen keskustelu -> ""Off-Topic" ja äänestykset"-ryhmään.
Tuntuuko kalatappaminen miltään? Äsken jouduin tappamaan hyvin huonokuntoisen lehtikalan. Pahaa teki ja meinasi ihan itkettää. En kyennyt kalaa edes hautaamaan.
Tuntuu se surulliselta, ja herkkäluonteisena henkilönä tekee muutenkin pahaa. Mutta olen ajatellut niin, että tunteeni eivät ole lopetuksessa se olennainen asia vaan tärkeämpi on velvollisuuteni päästää kärsivä kala kitumasta.
Mielestäni tunteissa ei ole mitään pahaa tai häpeällistä- ne kertovat siitä että elämän ottaminen toiselta olennolta on minusta arveluttava teko, johon ei pitäisi ryhtyä kevyin perustein. Ongelma tunteista tulee, jos ne tulkitaan väärin -nimittäin siten että eläintä ei raaski lopettaa silloin kun syytä olisi-. Tällöin kysymys ei olekaan empatiasta vaan itsekkyydestä. Tunteet ovat tärkeitä olemassa, mutta ne eivät saisi ottaa järjen paikkaa päätöksenteossa.
Kyllä varmaan. Onneksi mies on lupautunut meidän perheen raatovastaavaksi eli tarpeen tullessa lopettaa kalan (tai kaipa voin itsekin neilikkaöljyllä sen tehdä) ja kantaa raadon ekoroskiin.
Joka tapauksessa jos elukka kärsii, eikä paranemisesta ole toivoa, on mielestäni eläinrääkkäystä jättää se lopettamatta vain sen takia, että itselle tulee huono olo.
Mulle tosi vaikeaa, pystyisin siihen vain äärimmäisissä hätätapauksissa. Liian herkkä kun olen. Puoliso on saanut homman, vaikka ei haluakaan sen enempää. Hankala asia mutta liittyy väistämättä akvaarionhoitoon.
No ainahan se haikealta tuntuu, mutta enpä nyt kuitenkaan ala mitään puolentunnin kohtausta siitä vetämään Se on ihan ymmärrettävää, että suru tulee, kun toiselta hengen vie.. Itse kuitenkin olen tuohon kuolemaan tottunut, koska harrastan herppejä ja niille kasvatan ruoaksi hiiriä.. Arvata saattaa mitä hiirille käy.
Jos mykkä kiroilee, pestäänkö hänen kätensä saippualla?
Aina tekee pahaa tappaa joku elävä. Arvatkaa vaan, kun piti asettaa huusholliin sokerimuurahaisansoja . Meillä "onneksi" isäntä ei ole niin herkkänahkainen, joten kalan lopettaminen hoituu perhepiirissä, itse en siihen kykene.
Se riippuu kuinka siihen asennoituu. Ei se tee pahaa kun ajattelee kalan parasta. Onneksi ei ole tarvinnut kovin montaa lopettaa vaan on joutunut lähinnä poistamaan kuolleita, ja niitäkin hyvin harvoin viime aikoina.
Tunneside kalohin on samaa luokkaa kun virvelillä saatuun haukeen, paitsi jos kyseessä on 'kalliimpi' kala. Niiden kohdalla 'taloudellinen tappio' kirpaisee.
Kari
Tuntuuhan se surulliselta.
Akvaariokaupalla töitä tekevänä ei edes ole samanlaista "tunnesidettä" (ehkä harvoja tapauksia lukuunottamatta ) kuin kotona kaloihinsa, mutta periaate lopettaa toisen elämä tuntuu ikävältä, vaikka järjellä ajateltuna siihen ei pitäisi syytä ollakaan.
Ottaa se päähän miten ikinä sen lopetatkaan. Paha on katsella kärsivää kalaa ja ei ne ilmaisiakaan ole. Ylipäätänsä se on sun oma lemmikki mitä sä oot yrittännyt hotaa parhaammalla tavalla.
Kerran vain onneksi on jouduttu laittaa kala lopetettavaksi, mutta en pystynyt tekemään sitä itse
Mutta paras ajatella juuri siinä tilanteessa, että sairas pääsee kärsimyksistään.
Eipä yleensä. Paitsi jos kaikki ei suju niinkuin pitäisi, vaan homma lipsuu jotenkin. Esim. silloin teki pahaa, kun lopetin isoja ripsimonneja pahan bakteeritulehduksen takia ja veitsi ei meinannut pystyä niskaan millään. Ripsarit kun vielä lisäksi pitävät ääntä, niin tuntui kuin se otus olisi huutanut... Ei ollut kiva.
Kaikkeen kuitenkin turtuu. Töiden puolesta joutuu aina silloin tällöin lopettamaan pikkujyrsijöitä ja aiemmin eläinlääkärin vastaanottoavustajana joutui nuo omat tunteet käsittelemään aika valmiiksi. Aluksi kaikki lopetettavaksi tulevat eläimet tuntuvat pahalta, sitten tuntuu pahalta enää "omanrotuiset" ja lopulta asiaan turtuu ja siihen alkaa suhtautua vain osana työtään.
Toki kaikki turhat lopetukset tuntuvat pahalta nimenomaan turhuutensa takia. Viimeksi itkeä pillitin autoni alle jääneen jäniksen takia, kun raukka osui vain puskuriin eikä jäänyt pyörän alle. Jouduin sitten käymään katkaisemassa sen selkärangan, kun eihän sitä kitumaankaan voi jättää. Ikävälle tuntui, vaikka tiesin toimivani oikein. Eikä lohduttanut yhtään ajatus, että puskiin jäi vielä aika monta jänistä vielä senkin yhden jälkeen...
Lopetukset ovat aina kurja juttu, mutta se kuuluu silti osana lemmikin pitoon. Kalojen ja esim. pienten matelijoiden kohdalla lopetuksen joutuu tekemään itse, muiden lemmikkien kohdalla homman hoitaa yleensä eläinlääkäri. Luopumisen tuottama tuska ja ikävä ovat vaikeita asioita kestää, mutta lemmikin kärsiessä on omistajan velvollisuus tehdä päätös lemmikin parhaaksi. Se on se toinen puoli lemmikkieläimen pitämisestä, jota on hyvä miettiä jo siinä vaiheessa kun lemmikin ottaa.
Minun mielestäni lemmikkiä ei edes tule ottaa alunperin, mikäli ei pysty ottamaan harteilleen vastuuta sen elämän lopettamisesta oikeaan aikaan.
En käy enää juurikaan foorumilla. Yhteydenotot tärkeissä asioissa: riesale@hotmail.com En vastaile yksityisesti tuleviin kalasto-, tauti- ymv. kyselyihin.
Vaikka tiedän että se on kalalle parasta siinä vaiheessa, silti tuntuu ikävältä. En voi sille mitään, että kiinnyn kaloihini, varsinkin jos kyseessä on kala jota on pitänyt vuosikausia. Tuli jopa pieni itku kun eräs hyvin vanha monnisparka täytyi lopettaa. Onneksi olen vain muutaman kerran joutunut kaloja lopettamaan.
Onhan noita joutunut kärsiviä kaloja listimään vuosien varrella. Surua en siitä tunne, mutta harmittaa kumminkin. Kaloihin ei sillä tavalla kiinny kuin fiksumpiin eläimiin.