Yksi teksaseista piti oleman luonnosta napattu, omat silmät ainakin yritti löytää siitä jotain erilaista kuin muista, mutta mistäs sen tietää. Oskarit ja Tulisuut oli myös suosikkeja, kun tilaa oli niin Oskuilla oli kivaa ja Tulisuut taas pikkukiukuttelijoina oli komeita punasine kiduksineen.
Aina liikeistä on löytynyt vähintään seeprakirjoahvenia, jotka parittelee ihan minkä tahansa muun ahvenen kanssa minkä kanssa vain ikinä kykenevät. Kaverin kanssa sanottiin niitä kaniahveniksi.
Kaverin ja mun altaissa syntyi sellaisia ristisiitoksia kuin: seepra+teksas ja seepra+turkoosikirjoahven, joista tuo turkoosisiitos oli aivan jotain käsittämätöntä kun kalojen fyysinen ruumiinmuoto oli ihan erilainen. Jopa tulisuu uros heilasteli seepranaaraan kanssa (tai toisinpäin), mutta siitä ei koskaan onneksi tullut mitään vaikka kutivatkin moneen kertaan.
Seepra+teksas/+turkoosi lopputulokset näyttivät seeproilta joilla oli pikkuisen ylimääräistä väritystä (turkoosia, vihertävää, sinertävää). Poikasia sitten lahjoiteltiin kaikille halukkaille ja loput hävitettiin(Oskut))/päästettiin luontoon. Muistan jopa nähneeni unta kun olen sukeltaessani (laitesukeltaja) nähnyt kymijoessa eläviä teksasin poikasia, varmaan joku alitajuntainen omatunto
Pikkupoikana käytiin hakemassa kirjoahvenien seuraksi pikkupuroista kotimaista seuraa: rapuja, särkiä, ahvenia, sammakontoukkia (nomnom), iilimatoja (nomnom), hyönteisten toukkia, mateen poikasia ja pohjanuoliaisia (en tiedä oikeaa nimeä).
Nykyään moinen touhu olisi varmaan kauhistus, mutta silloin kirjoahvenet olivat supertyytyväisiä kaikkeen elävään ravintoon. En muista, että minulla olisi ollut parin kalan pilkkutaudin lisäksi koskaan mitään epidemiaa, nekin pilkkutaudit olivat särkien poikasissa. Särki on muuten hemmetin kestävä akvaariokala joka lopulta tykästyi 28-30 asteiseen veteen. Ahvenet ja hauet kuoli aina talvisin kun niiltä loppui elävä ruoka. Eloonjääneet särjet oppi olemaan niin nopeita ettei niitä saanu edes haavillakaan kiinni, ja ne söi ihan mitä tahansa hiutaleruokaa.
Mateen poikaset 5-10cm oli niin cool näköisiä ettei mitään rajaa. Siellä mentiin kymijoen pohjaa haavit kädessä niitä narratessa ja 90% ne oli meitä nokkelampia, muutama silti saatiin napattua. Sitten ei tarvittukaan kuin yksi 80-luvulle tyypillinen sähkökatko, hapetin sammui ja kaikki kotimaiset kalat kellui aamulla pinnassa kirjoahvenien ruokana.
Oi niitä aikoja.
