Kaippa sitä pitää itsekin liittyä pahojen ja moraalittomien ihmisten joukkoon.
- En juuri koskaan karanteenaa uusia kaloja. Viimeisin tunnistettavissa oleva tautiepidemia oli muistaakseni 2002 tai 2003, ja sekin tuli -miedon lääkekuurin kera karanteenatuista- kotimaisista luonnonkaloista, jotka hölmöyttäni sotkin trooppisten sekaan. Kutakuinkin oireettomasti todennäköiseen kalatubiin on tipahdellut kaloja myöhemminkin, mutta sille ei karanteenilla mitään mahda kun kerran voi vuosia olla piilevänä.
- Realistinen vedenvaihtojen väli on siinä parin viikon paikkeilla. Se ei tosin ole ongelma missään muualla kuin ahmattien asuttamassa kolmisatasessa, mutta se vedenvaihtojen aloittaminen on vain niin vaivalloista.
- En vaihda 40-litraiseen vettä lainkaan. Se pysyy paremmin tasapainossa niin.
- 180-litraiseni pyörii vajaalla suodatuksella, koska sisäsuodatin häiritsee nukkumista.
- Minulla on pelkkä pariskunta kultasinisilmiä, koska ei ole yksinkertaisesti varaa alkaa tilailemaan pääkaupunkiseudulta lisää enkä ole jaksanut niitä paikallisestakaan liikkeestä kysellä (näitäkin odotin kuukausia). Voisin kudettaa niitä saadakseni parvenjatkoa, mutta en ole vain saanut aikaiseksi.
- Kolmessa altaassa on leväongelmaa, mutta en yksinkertaisesti viitsi tehdä asialle mitään.
- Jätin toissakesäisestä paratiisikalapoikueesta henkiin kitukasvuisen, muiden pahoinpitelemän koiraan. Se elelee vieläkin terveenä, vaikkakin on puolta pienempi kuin sisaruksensa ja mittasuhteetkin ovat vähän oudot.
- Tämän kitukasvuisen ressukan lisäksi en saa labyrinttikaloja pysymään hengissä. En mitään lajia, enkä missään altaassa. Niin taistelukalat, kääpiö-, sini-, hunaja- ja korurihmakalat kuin paratiisikalatkin ovat aina kärsineet omituisista, oireettomista kuolemista (tubi?). Muiden kalaryhmien kanssa ei ole ollut ongelmia. No, paitsi kääpiöahventen. Muuten herkän maineessakin olevat lajit, kuten punapäätetrat, ovat kyllä näyttäneet viihtyvän hyvin.