Suretko kalojesi kuolemaa?

[Wyrda]

Kyllähän se aina kirpaisee enemmän tai vähemmän, erityisesti jos tuntuu että takana oli jotain mihin olisi itse voinut vaikuttaa. Kaloja on omissa altaissa kuollut tässä vuoden sisään useita kymmeniä (lontoosta tuodut, myrkytyksen saaneet suppusuut & tubista kärsivät ruusuaavetetrat lähinnä), ja nyt noiden pienten parvikalojen kuolema ketuttaa lähinnä siksi että esmes ton tubin suhteen tietää kaikkien sairastuneiden jossain vaiheessa heittävän ennenaikaisesti henkensä (eikä auta että noita ruusuaaveita oli 70 ja sinineoneita 60, jälkimmäiset tosin vielä melkein kaikki hengissä). Samoin yö joka kesällä kului kuolleita suppusuita puolen tunnin välein karanteenialtaasta noukkien pisti vähän miettimään akvaarioharrastuksen eettisyyttä – nekin kun olisivat mitä todennäköisemmin selvinneet jos ne oltaisiin pakattu riittävän suureen vesimäärään tai jos olisin kokonaan jättänyt hankkimatta.
Yhden tonkijan ja parin apiston kuolemat on myös olleet vähän kovempia paloja, ne kun ovat tosiaan persoonia kaikki... Mutta kalojen kuolemiseen ja lopettamiseenkin tavallaan siedättyy jossain vaiheessa, ja nykyään kalakuolemista seuraa mulle korkeintaan sellanen päänseinäänhakkaamis-fiilis. :D

[Malys]

Haikealta tuo tuntui, kun kesällä jostain syystä menivät lyhyen ajan sisällä, aina vedenvaihdon jälkeen, 4 leväbarbia ja partis, jotka olivat olleet mulla 9-10 vuotta. Vedessä ei pitänyt olla mitään ongelmia (eivätkä muut kalat oireilleet mitenkään) ja näidenkin oireluettelo oli lähinnä se, että "kala on kuollut". Inhotti kun ei tiennyt että mikä niille tuli ja olisinko voinut tehdä jotenkin toisin. Pitkään oli outoa, kun altaassa ei leviksiä tai Mörköä enää ollutkaan.

[Persevä Lohi]

Kerran olen kalan vuoksi itkenyt. Partamonnimme Fafa (tyttö antoi nimen viiksien vuoksi) löytyi suodattimen alta kuolleena. Fafa oli meidän ensimmäinen kala ja ehdoton suosikki. 9v-tyttöni tuli kotiin juuri kun poimin kalaa altaasta. Tyttö tirautti pienet itkut ja lähdettiin ulos hautaamaan kalaa. Muistopuhe oli tunteikas ja katkeili itkuun. Tuli äidillekin tippa linssiin, kun tyttö muisteli Fafaa kalana "joka ei koskaan syönyt ketään". Mies tajusi tilanteen ja oli hautauksen aikana paistanut pakastepullia. Juotiin sitten hautajaiskahvitkin

[Pirtsakka]

Kyllä nyt ainakin harmittaa vietävästi, kun taisto-tyttö on kudetusyrityksen seurauksena mitä ilmeisemmin tullut tiensä päähän. Eniten harmittaa tietysti siksi, että rassukan kohtalo on enemmän tai vähemmän mun vika, mitäs luotin siihen että kaikki menee niin kuin ennenkin enkä alkanut kaivamaan tytteliä puskista esiin vaikken sitä koko päivänä nähnyt

Kyllä ne muutenkin harmittavat. Mä ainakin tunnen jollain tavalla epäonnistuneeni, siis jos kyseessä on jokin muu kuin luonnollinen kuolema vanhana fisun rääppiäisenä. En nyt yleensä kuitenkaan itke, mutta pahalta tuntuu. Ja kaloilla on eroja, tässäkin asiassa.

[AkvaarioTyttö]

Niin on eroja, jos kala kuolee/lopetan niin olen loppu päivän alakuloinen ja masentunut.

[_tipi_]

En kyllä jää yksittäisiä tetroja tai muita vastaavia parvikaloja suremaan, mutta jos joku plekoistani kuolisi, olisi tilanne varmasti eri. Ja yleensäkkin isommat yksin/pareittain pidettävä kalat, joilla on oma persoonansa ja jotka on "oppinut tuntemaan" ovat sellaisia, joihin on jossain määrin kiintynyt ja joita aivan varmasti surisin.
Onneksi ei ole vielä ainakaan (koputtaa puuta) yhtäkään plekoa akvaristivuosillani kuollut

[Jessu]

Ei kyllä ole mitään surullisempaa, kuin suloiset kimalaispallokalat (Pipa & Papu, nimet tehotytöistä ), jotka kuolevat käsiin Eivät kestäneet Parasite Clearia ja kuolivat myrkytykseen. Vain yksi kolmesta säilyi hengissä, pienin ja sisukkain (Pirpana). Yksinäiselle hankittiin kavereita ja opittiin aiemmista virheistä. Nykyään tuo selviytyjä onkin pallolaumamme kingi. Mutta edelleen tuo kaivelee, kun ne olivat niin ihania ja epäkalamaisia.

[NesteHukka]

Jokaisesta kuolleesta kalasta jää jonkinlainen jälki muistoihin. Huonolla hetkellä voi jotakin erityistä suosikkikalaa muistella vuosienkin jälkeen varsin surullisena.

Minulla on pakastimessa edelleenkin helmivampyyripleko muuten tyhjässä kalanruokapurkissa. Kaipa saan sen joskus haudattua.

[M.J.]

Kyllä jokainen poismeno on aukko porukassa. Eniten on ottanut päähän kun kerran unohdin kansilasin pois paikaltaan yöksi ja toinen leväbarbi oli hypännyt lattialle ja kuivunut siihen .

[monniomistaja]

Aina joukossa on yksi ylitse muiden...
Vuosi sitten kuoli yksi vihermonninen jonka jo akvaarioliikkeessä näin että oli aivan omanlaatuinen erityisen kaunis ja rohkea, pisti heti silmään, sanoin että haluan nimenomaan sitä monnista. Kun muut monniset saivat paniikkikohtauksia niin tämä yksilö ei lähtenyt heti mukaan vaan jäi ensin katselemaan että onko todellista hätä! Kun laittoi poskeaan akvaariolasin vasten siinä kohdassa missä se oli niin tämä ihana kala teki joka kerta aivan samalla tavalla
En ole vieläkään päässyt sen kuolemasta yli, varsinkin kun en tiedä että oliko se oma syytä. Vettä oli tullut kesän aikana vaihdettua harvemmin kuin yleensä. Mutta muut kalat voi kyllä hyvin siitäkin huolimatta. Tuntuu siltä että toista tämän kalan kaltaista ei ole

[JukkaV]

Sain juuri suru-uutisen. Toinen guineanripsimonneistani, Kauno, on siirtynyt ajasta ikuisuuteen 19 vuoden iässä.

[AkvaarioTyttö]

Kaikkia suren tooosi syvästi.

[Regenbogenfisch]

Kyllähän se surettaa.. Muistan kun vuonna 1996 saatiin meille kotiin eka akvaario ja minä pikkulikkana ihastuin partamonneihin. Voi että kun ne sitten kuolivat. Itkin silmät päästäni ja hautasin pikku murmuttajani lipputangon juureen. Nykyään surettaa kun kalat kuolee (onneksi vain 2 kuollut ja kaksi itse lopettanut ), mutta parempi on lopettaa kärsivät miljoonakalat kuin katsoa miten ne kituu. Jos mun kaksi partista (nimeltään iso ja pieni murmuttaja ) kuolisi tai joku muu "persoona" niin kyllä se enemmän satuttaa ja surettaa kuin joku kardinaalitetra tms.

[aksuumi]

Silloin kun taistelukalani kuoli, niin kyllähän siinä itku pääsi. Se kuoli sairauteen, ja lääke jota olin sille ostanut ei tehonnut. Tuntui siltä että se oli mun vikani, kun se kuoli, koska en ollut ostanut kunnollista lääkettä sille taistelukalalle.

[Riveriana]

Kyllä. Tietysti enemmän niitä suuria persoonia, joihin on ehtinyt kiintyä kovinkin (esim. erityispersoonalliset taistot). Mutta kirpaisee sen suosikkiparvenkin väheneminen (huom. monta allasta, jokunen parvikin) vaikka kala kerrallaan. Erityisesti jos ovat mukavia ja ihania ja vaikeita löydettäviä (siis lisää kaupoista).

Tavallisempiakin kyllä aina huokailee sen pari päivää, ja jos muuten on semmoinen alakuloinen olo tai muita surullisia juttuja, niin silloin vielä enemmän.

[catfish freak]

Kyllä suren, en niin paljoa esim parvikalojen kuolemasta, mutta esim kun Huugo, yksi viidestä haarniskamonnistani sai uimarakko tulehduksen ja kuoli nenäni edessä, itkin kolme päivää, en kyennyt tekemään mitään, en edes syönyt. Tuhkasin Huugon ja sen tuhkat ovat edelleen tallessa.

Jos esim minun tummaleväplekoni potkaisisi tyhjää, kyllä itku pääsisi.

[pikku_kalaset]

Suren kaikkien kalojen kuolemaa. Yritän ajatella parvikalojakin yksilöinä enkä laumana. Vaikka niitä on paljon ja parvikäyttäytymisen ja pienen koon takia ovat kaikki "samanlaisia" niin kyllä esim. kongontetroillani on eri luonteita. Yksi niistä on johtaja (isoin uros) ja muut seuraavat sitä välillä pinnassa edes takas. Näyttää kuin ne leikkisivät Saattavat juosta pitkin pintaa joskus kauankin. Ja kun johtaja kääntyy, muut kääntyvät heti perässä Kongontetrani pysyvät aina parvessa ja ovat aina yhdessä. Hyvin suloisia otuksia. Kyllä surettaisi, jos joku niistä kuolisi.

Jonkin persoonallisen oman kalan (taisto, iso ahven) kuolema varmaan surettaa eniten, mutta kyllä olen surrut monta päivää sitä kun minulta kuoli torstaina 2 punatetraa. Kolmas oli kuollut jo aiemmin. Sen kuolemasta en tiedä (se vain oli aamulla kadonnut), mutta kaksi muuta olivat ilmeisesti omaa syytäni. Eniten suren, jos olen syyllinen kalan kärsimykseen tai kuolemaan. Jos se kuolee vaikka vanhuuteen niin en sure niin paljon, koska olen tavallaan valmistaunut siihen. Nuo kaksi punatetraa kuolivat siis torstaina. Puhdistin levää terällä ja vähän ajan päästä yksi tetra makasi valkoisena pohjalla. Ihan valkoisena kuin lakana! Minulla on hyvin värikkäitä punatetroja, melkein kuin karkkeja. Pyrstöpuoli on kirkkaanpunainen ja pääpuoli kirkkaankeltainen. Todella kauniita, siksi kauhistuin kun yksi oli pudonnut pohjaan suorilta jaloilta (tai eviltä) ja kuollut siihen paikkaan! Se kuoli oikeasti sekunneissa. Epäilen viiltäneeni sitä terällä vahingossa, vaikka voisin vaikka vannoa, etteivät kalat olleet lähelläkään sitä kohtaa mitä puhdistin. Nopea kuolema viittaisi kuitenkin pahaan, nopeaan vammaan, jollainen syvä viilto olisi. Seuraavana päivänä löytyi toinen uhri ja sillä oli haava kyljessä

[Kana +-yksipantteri]

Suren kaikkien kalojen kuolemaa yhtä paljon riippumatta kalan lajista tai siitä onko se parvikala vai ei.

[Akvaharrastaja]

Isälläni on akvaario, jossa oli aivan IHANA taistelukalauros. Semmonen vaaleanpunainen huntueväinen ukkeli, ostettiin joskus Akvaariolinnasta. Eli meillä aika kauan, kunnes joku iskän tutuistä tyrkkäsi meille resquekirsikkabarbeja ja vakuutteli että eivät näyki taistoa. Toisin kävi, nuo ilkeät verenhimoiset kirsikkabarbit söivät mun lutusen taiston ELÄVÄLTÄ ! Itkin silmät päästä kun sain kuulla mitä oli käynyt. Se taisto vaan oli niin ihana, meillä oli kaikenmaailman leikkejä, se seurasi sormea akvaarion toiselta puolelta, oli aina hengessä mukana on istutettiin uusia kasveja ja siivottiin akvaariota, se jopa ui semmosen muovirenkaan läpi kun tarjottiin ruokaa! Todella ikävä sitä, en kyllä aijo koskaan ottaa kirsikkabarbeja, en edes resquita.

[pikku_kalaset]

Tuli edellisestä viestistä mieleen, että näin tänään akvaariokeskuksessa naarastaiston, jossa näytti olevan pinkkiä (jos en olisi omin silmin nähnyt, en uskoisi että taisto voi olla pinkki). Pinkin lisäksi siinä oli violettia ja mustaa (ja vähän sellaista ruskeaa mitä naaraissa nyt on). Se oli tosi hieno! Nyt jälkeen päin harmittaa, kun en ostanut sitä. Ostin nimittäin sen kaverin, sinisen taistoakan. Olisi pitänyt ottaa se pinkki-violetti kanssa.

[Butterflies]

Waau. Sinne on vissiin tullut uusia kaloja lähiaikoina? Mä käväisen siellä ensi lauantaina, täytyykin katsella tarkkaan noita naaraita. Muistatko, oliko uroksia tullut? Takahuoneeseen?

[saagelo]

En oikeastaan sure, mutta kyllä harmittaa ja asia saattaa pyöriä mielessä pitkään ja muistan kuolemat vuosienkin päästä. Riippuu tietenkin kalastakin. Joku kallis persoonallinen hankinta ärsyttää poismennessään enemmän, kuin joku parvikala, mutta ei hintakaan tietenkään merkitse sitä missä arvossa pidän lemmikkejäni. Monet suosikeistani on ostettaessa ollut paljon halvempia ja tavanomaisempia lajeja, kun jotkut muut. Pari viikkoa sitten kuoli parven viimeinen 10 vuotta sitten hankittu pikkukirsikkatetra, joita hankin aivan akvaarioharrastukseni alussa. Se pisti vähän mietityttämään, mutten onneksi kiinny kaloihin niin, että voisin sanoa surevani yksittäisen kalan kuolemaa.

[Seitti]

Kiva lukea etten ole ainut joka suree kun menettää tärkeän kalan. Persoonallinen kala joka tunnistaa sinut ja sen kanssa voi melkein jopa leikkiä jää kyllä mieleen Kardinaalitetroja en jäänyt suremaan kun joskus pari sellaista on kuollut. Mutta kun muutama kuukausi sitten keltakääpiöahveneni Tahvo <3 lähti, niin se kyllä harmitti. Tahvolle tehtiin jopa arkku pienen pienestä pahvirasiasta ja en vain voinut heittää sitä roskiin tms vaan kuskattiin se pieneläinten hautausmaalle ja kaivettiin sille kuoppa ison puun juurelle. Siellä lepää

[pikku_kalaset]

Waau. Sinne on vissiin tullut uusia kaloja lähiaikoina? Mä käväisen siellä ensi lauantaina, täytyykin katsella tarkkaan noita naaraita. Muistatko, oliko uroksia tullut? Takahuoneeseen?

Lälläslää mä vein sen pinkin tytsyn tänään! Oli pakko Kävin ostaa ku sinne pääsee keskustasta nopeesti. Pinkki tyttö on paljon rohkeampi kuin tuo sininen crowntail. Ne on molemmat tosi pieniä ja taitavat pelätä sinileukaa. Piilottelevat paljon. Ostin myös mustan helmikirjoahvenen poikasen (kokoluokkaa perhoskirjoahven). Muut oli sellaisia tumman liloja. Kysyin saako electric blue variaatiota Suomeen, mutta ei kuulemma ole listoilla niin otin sitten tämän. Rassukka oli ahvenaltaassa isompiensa kanssa ja oli ottanut vähän iskua. Pyrstö on rikki ja muutenkin säälitti tuo pikkutyttö (vaikeahan se on näin nuoresta kalasta sanoa, mutta vielä ainakin tytöltä näyttäisi). Sekin kuitenkin pelkää sinileukaa ja kotiin päästyään valahti vaaleanharmaaksi Sinileuka uhkailee sille välillä -ehkä se tietää että tästä pikkuisesta kasvaa vielä aikamoinen peto ja yrittää saada sen ruotuun ennen kuin on liian myöhäistä...

--------------------------

Olihan siellä uroksiakin, kokopunainen siisti crowntail oli ainakin (ui hassusti kruunupyrstöään väristellen ). Muihin uroksiin en kiinnittänyt huomiota, kun hain naarasta

[Butterflies]

Hmph, nyt kyllä suutun! Laita sit edes kuvia tänne joskus, niin nähään mimmonen missi tuli Toivottavasti kaikki hienot urokset (ja naaraat) ei oo mennyt vielä ennen lauantaita!

Jotta en tekisi lisää off-topiccia, vastaan alkuperäiseen kysymykseen: Jos joku ''tavallinen'' parvikala kuolee niin ikävä juttu, mutten sen enempää sure. Jos joku taistelukala tai muu merkityksellinen persoona kuolee niin se on kyllä hautajaisten ja muistopuheen paikka.