Mistä tulee tieteellisissä nimissä käytetty lyhenne sp?

[Raymondo]

Juu... Tosiaan olisi mukava tietää ja ennenkaikkea se että mitä tarkoittaa. Esiintyy mm. partamonnin nimessä Ancistrus Sp..

Ray.

[Mika]

sp.(species tai specimen) =tuntematon laji. Suku tunnetaan eli kuuluu Ancistruksiin(partamonneihin), mutta lajimääritys on tekemättä.

[Jyrkiboy]

No mites sitten se joskus esiintyvä spp.

Sama juttu vai?

[MiSt]

poistettu.

[Mika]

Edesmenneiltä Pertti rassin sivuilta lainaus:

TIETEELLISET NIMET
Binäärinen nimistö
Luonnon monimuotoisuutta kuvaavaa ja tutkivaa biologian haaraa kutsutaan systematiikaksi. Se järjestelee tietämystämme eliölajeista luokittelun eli taksonomian avulla. Sen tärkeimpiä virstanpylväitä oli nk. binäärinen nimistö, jonka kehitti ruotsalainen kasvitieteilijä Carl von Linnen 1700-luvun puolivälissä. Systemaattisen kuvauksen yhteydessä kaikille eliölajeille annetaan nk. tieteelliset nimet. Samaa tieteellistä nimeä on käytettävä kaikkialla maailmassa. Nimet on saatu joko latinan- tai kreikankielestä tai ne on muokattu latinankielisiksi. Ne myös kirjoitetaan samalla tavalla kaikkialla maailmassa

Jokaisen lajin nimi muodostuu kahdesta osasta; sukunimestä ja lajinimestä, esimerkiksi Synodontis clarias (oliiviripsimonni). Sukunimi kirjoitetaan suurella alkukirjaimella, lajinimi sitä vastoin ei, vaikka näin monesti näkee tapahtuvan tai vaikka se olisi muodostettu erisnimestä.

Tieteelliseen nimeen pitää aina kuulua myös nimen antajan, nk. auktorin nimi. Tarkassa käytössä, esimerkiksi lajiluetteloissa mukana tulisi myös olla nimen antovuosi. Edellä oleva oliiviripsimonnin nimen tulisi siis kuulua Synodontis clarias (Linnaeus, 1758). Auktorin nimi tulee sulkuihin, jos laji on alunperin kuvattu toiseen sukuun kuuluvaksi. Kasvitieteellisissä nimissä auktorien käyttö on erilaista. Lajin vaihtaessa sukua alkuperäisen nimenantajan nimi tulee sulkuihin ja muutoksen tehneen nimi tulee sen jälkeen.

Tieteellisten nimien vakiintuneessa käytössä auktorin nimi on monesti tippunut pois. Näin on usein menetelty esimerkiksi lintukirjoissa. Samoin voidaan mielestäni menetellä esimerkiksi kalakaupassa. Sitä vastoin meilläkin tulisi akvaariokäsikirjoissa käyttää tieteellisten nimien yhteydessä ulkomaisten esimerkkien mukaisesti nimenantajien nimiä. Huomattakoon vielä, että kirjoitetussa tekstissä tieteellinen nimi, auktorin nimeä lukuunottamatta, kirjoitetaan kursiivilla. Tämä ei myöskään koske heimojen tai lahkojen nimiä.

Ongelman muodostavat lajit, joita ei ole aivan varmasti tunnistettu. Tällöin ei missään tapauksessa saa käyttää edellä kuvatulla tavalla tieteellistä nimeä tai se on ainakin varustettava kysymysmerkillä. Jos laji on tunnistettavissa suvulleen, mutta ei lajilleen, käytetään lyhennettä sp. eli species, suomeksi "laji", esimerkiksi Hypostomus sp. täpläplekolaji. Monesti käsiteltävä laji muistuttaa jotakin tunnettua lajia, mutta yksilön kuulumisesta tähän lajiin ei olla varmoja. Tällöin voidaan suku- ja lajinimen välissä käyttää lyhennettä cf. eli confer, suomeksi "verrattavissa", esimerkiksi Hypostomus cf. plecostomus eli surinamintäpläplekoa muistuttava laji. Toinen tapa kuvata tällaista lajia, varsinkin jos määritys on vielä epävarmempi, on seuraava: Hypostomus sp. aff. plecostomus. Lyhenne aff. tulee sanasta affinis, muistuttava.

Suuri joukko kaupan piirissä esiintyviä monneja, etenkin imumonneja on vielä tieteellisesti kuvaamatta. Kaikkien sukuakaan ei voida toistaiseksi määrittää. Tällöin voidaan käyttää nimeä Loricariidae sp, imumonnilaji tai vaikkapa Ancistrinae sp. plekolaji.

Lajikäsite
Jokainen eliöyksilö tulisi voida sijoittaa johonkin lajiin ja laji puolestaan sukuun. Samaan lajiin kuuluvista yksilöistä tulee käyttää samaa nimeä. Ongelmana on ratkaista, mitkä kaikki yksilöt kuuluvat samaan lajiin. Lajin määritelmä on systematiikan kulmakiviä. Periaatteessa sen tulisi olla yksiselitteinen. Aiemmin asiaa pidettiinkin selvänä. Otaksuttiin, että eri lajien yksilöt eivät lisääntyneet keskenään ainakaan niin, että ne saisivat lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Valitettavasti on osoittautunut, että tämä kirjaimellisesti otettuna johtaisi monesti vaikeuksiin rajata laji ja aiheuttaisi suurta sekaannusta taksonomiassa.

Aluksi lajikäsite perustuikin muuttumattomiin, "luotuihin" lajeihin. Pian kuitenkin huomattiin lajien muuntelevan ja olevan usein jakaantuneen keskenään erilaisiin populaatioihin. Tällöin otettiin käyttöön trinäärinen nimistö, jossa kolmannella nimellä kuvataan alalajia taikka maantieteellistä rotua, esimerkiksi sopii Corydoras melanistius brevis, raitapunamonninen, punamonnisen alalaji. Äärimmillään laajalle levinneet lajit muodostavat alalajisarjoja, jossa päät voivat poiketa toisistaan enenmmän kuin monet oikeat lajiparit. Jos populaatiot ovat joutuneet maantieteellisesti erilleen, eivätkä käytännössä voi risteytyä, on periaatteesa ilman kokeita mahdoton ratkaista onko kyseessä kaksi lajia vai yhden lajin rodut. Lajit ja suvut muuntelevat hyvin eri tavoin. Joskus saman lajin populaatiot poikkeavat rakenteeltan varsin paljon toisistaan. Varsin usein taas suurtenkin sukujen lajien välillä on mitättömiä morfologisia eroja.

Yleispätevän sijasta on käytetty useita rinnakkaisia määritelmiä: taksonominen (morfologinen), biologinen, evolutiivinen jne. lajikäsite. Taksonomiassa valtaenemmistöön lajeja käytetään morfologista lajikäsitettä. Se perustuu yksilöryhmiin, joilla yhteisiä morfologisia tuntomerkkejä (rakennepiirteitä) ja joilla on muuntelusarjoissa aukkoja verrattuna toisiin yksilöryhmiin. Edelleen pääosa lajeista on määritelty vain museoaineiston perusteella. Niinpä lajien rakennepiirteiden tutkiminen pysyy jatkossakin tärkeänä taksonomian välineenä. Mukaan ovat viime aikoina tulleet tietokoneohjelmat, joilla morfologisten tuntomerkkien erilaistumisen määrää voidaan testata ja rakentaa lajiryhmille parhaimmin soveltuvia sukupuita. Uudet DNA-menetelmät puolestaan tarjoavat mahdollisuuden testata morfologian avulla saatuja tuloksia.

En ryhdy tässä yhteydessä selostamaan erilaisten lajikäsitteiden eroja. Asiasta kiinnostunut voi etsiä käsiinsä Paavo Voipion kirjoitukseen "Lajin ongelma" teoksesta "Biologian filosofian näkökulmia" (Gaudeamus, 1998). Kannattaa varautua aika raskaaseen lukutuokioon (46 sivua)! Akvaarioharrastajalle riittänee tässä yhteydessä ohjeeksi: "laji on laji, jos pätevä systemaatikko sen sellaiseksi ilmoittaa"

Lajinkuvaus
Jotta lajista voitaisiin käyttää tieteellistä nimeä, on laji kuvattava. Tätä varten on olemassa nimistösäännöt erikseen eläimille ja kasveille.

Yksi tärkeimmistä säännöistä on typpinäyte. Aina kun uusi laji kuvataan ja nimetään ensi kerran, kuvaajan on mainittava tietty yksittäinen yksilö, johon hänen kuvauksensa perustuu. Tämän ns. holotyypin avulla voidaan tarvittaessa aina myöhemmin ratkaista, mille lajille jokin nimi kuuluu. Vaikkapa jos havaitaan, että tietyllä nimellä onkin kutsutta kahta eri lajia, pitää alkuperäinen nimi säilyttää holotyypin lajilla. Varsinkin vanhemmista kuvauksista tämä ei ole useinkaan varmuudella todettavissa, mutta asia voidaan selvittää, jos tyyppiyksilö on tallella..

Jos holotyyppi katoaa tai sitä ei ole mainittu kuvauksen yhteydessä, voidaan kuvaajan mainitsemista muista yksilöistä valita uusi tyyppiyksilö, lektotyyppi. Jos mitään näytettä ei ole kuvauksen perusteeksi voidaan äärimmäisenä keinona valita uusi tyyppiyksilö, neotyyppi.

Nimien muutokset
Tieteelliset nimet muuttuvat, vieläpä valitettavan usein. Ensinnäkin oma lukunsa on ollut tieteellisten nimien aika holtiton käyttö akvaariokirjallisuudessa. Usein ei ole vaivauduttu edes yrittämään kalojen oikean lajin määrittämistä. Esimerkiksi sopii vaikkapa nokkamonni, Farlowella acus. Tieteellinen nimi on valittu runsaan kolmenkymmenen nokkamonninimen joukosta, ilmeisesti aakkosten alkupäästä. Myöhemmin on käynyt tämänkin lajin suhteen ilmi, että oikeaa acusta on tuotu tuskin lainkaan akvaariokalaksi. Tavallisissa akvaario-oppaissa ei juuri näe käytettäväksi sp, cf. tai aff. -lyhenteitä, vaikka puoletkaan lajeista eivät ole varmuudella oikein määritettyjä.

Tieteelliset nimet muuttuvat aika tiuhaan myös tutkimuksen edetessä. Tämä tapahtuu edellä mainittujen nimistösääntöjen mukaisesti. Kaksi tärkeintä muutosten syytä ovat seuraavat: Kustakin lajista on aina käytettävä vanhinta tieteellistä nimeä ja kahdella lajilla ei saa olla samaa nimeä.

Lajista on aina käytettävä sitä tieteellistä nimeä, joka siitä on ensin sääntöjenmukaisesti julkaistu. Nimi on julkaistava yleisesti saatavilla olevassa painetussa julkaisussa. Nimen yhteydessä on oltava lajin kuvaus ja viittaus typpinäytteeseen. Suotavaa olisi myös verrata uutta lajia aiemmin kuvattuihin.

Se että kahdella lajilla ei saa olla samaa nimeä, tuntuu aika selvältä säännöltä. Varsin usein kuitenkin vanhemmat nimet muuttuvat tästä syystä. Ennen ATK:n apua varsinkin runsaslajisissa suvuissa nimettiin lajeja samalla nimellä. Myöhemmin nimetyt lajit on nimettävä aina uudelleen, vaikka nimi olisi ollut kuinka vakiintunut tahansa.

Sukujenkin nimet muuttuvat tutkimusten edetessä. Sukuja (samoin kuin muitakin korkeampia taksonomisia ryhmiä) koskeva tärkein sääntö on: Ne eivät saa olla parafyleettisiä. Parhaimmin asiaa voi kuvata sukupuun avulla. Erilaisten ryhmien tulee olla johdettavissa yhtä sukupuun haaraa pitkin. Vaikkapa neljästä samanarvoisesta haarasta ei saa muodostaa kolmea ryhmää (mutta yhden, kaksi tai neljä saa!). Lajien rajaaminen on morfologisten tuntomerkkien perusteella joskus makuasia, sukujen rajaaminen on sitä varsin usein. Pahimmillaan ns. splitterit jakavat tiuhaan sukuja, kunnes ns. glumpperit taas yhdistävät niitä uudelleen. Asialle ei voi oikeastaan mitään. Tavallisesti kuitenkin nykyisin ilmeisen väärin tehdyt sukumuutokset saavat varsin pian kritiikkiä osakseen. Onneksi ja aivan uuden sysäyksen muutoksiin ovat tuoneet mukanaan uudet edellä jo mainitut tietokoneohjelmat. Lajiryhmistä voidaan nyt tehdä uusia analyyseja ja saada selville aiemmat parafyleettiset yhdistelmät. Tästä on monnienkin suhteen jo paljon esimerkkejä ja paljon muutoksia on tulossa tutkimuksen lisääntyessä.

Tieteellisten nimien muutokset ovat harmillisia, vanha tuttu laji saattaa olla kohta aivan eriniminen. Tälle ei kuitenkaan voi mitään, siihen on vain mukauduttava. Uusia tieteellisiä nimiä tulisi aina käyttää, muussa tapauksessa voi syntyä pahasti harhaanjohtavia erehdyksiä.

SUOMENKIELISET NIMET
Kalojen suomenkieliset nimet ovat murheensa. Kalakaupassa samalla lajilla voi olla käytössä puolenkymmentä toinen toistaan lennokkaampaa ja myyvempää nimeä. Kyllähän kaikenlaiset "lentävät ketut" ovat sinänsä hupaisia, mutta kuluttajansuojan tullessa yhä merkittävämmäksi kaikenlaisessa kaupankäynnissä myös kalojen nimien tulisi olla yksiselitteisiä ja periaatteessa virallisesti hyväksyttyjä. Nimi "lentävä kettu" on mahdoton, koska kettu-nimi on jo käytössä nisäkkäillä ja koska kyseinen laji ei toisin kuin eräät muut kalat lennä missään olosuhteissa.

Suomessa Suomen Biologian Seura Vanamolla on nimistötoimikunnat, joiden tehtävänä on suomenkielisten nimien antaminen. Eräissä tapauksissa Vanamo on käyttänyt erikoisseurojen apua. Esimerkiksi maailman kaikki yli 9000 lintulajia ovat saaneet vastikään viralliset suomenkieliset nimet.

Viimeisin kalannimiluettelo on valitettavasti lähes 20 vuoden takaa. Sen jälkeen on suuri joukko uusia kaloja, mm. monneja vakiintunut akvaarioharrastuksen piiriin. Uusi luettelo on valmisteilla, mutta sen valmistelu vie vielä aikaa. Periaatteessa kaikille Suomessa esiintyneille tai tänne odotettavissa oleville akvaariokalalajeille tulisi antaa uudet suomenkieliset nimet.

Suomenkielisten nimien antamisesta ei olemassa mitään varsinaisia sääntöjä. Kielitoimiston suositus on, että nimissä ei käytettäisi kolmea osaa enempää. Siten sateenkaarikala sopii vain yhden lajin nimeksi, ei kokonaisen suvun. Huomattavaa on, että nimen osat kirjoitetaan nykyohjeiden mukaan aina kaikki yhteen ja vaikka nimeen sisältyisi erisnimi, nimi kirjoitetaan siitä huolimatta aina pienellä, esimerkiksi sudaninripsimonni. Englanninkielisissä nimissä on usein mukana henkilön erisnimi, vaikkapa lajin löytäjän tai kuvaajan nimi. Tätä ei suositella käytettäväksi suomenkielisissä nimissä. Esimerkiksi edellä mainituissa 9000 linnunnimessä ei ole käytetty niitä.

Edellä kuvatut ohjeet ovat aiheuttaneet suuria vaikeuksia uusien monnien suomenkielisten nimien kehittämiselle. Esimerkiksi kaikilla yli 600 imumonnilla ei voi olla nimessään osana imumonni. Mm. tästä syystä on eräille imumonneille otettu käyttöön kansainvälisestikin käytetty pleko-nimi. Suomenkieli on sinänsä hyvin ilmaisurikas ja vastaavia lyhyitä ja nasevia uusia nimiä tulisi kehittää monneillekin lisää. Toivottavaa olisi myös, että lajien sukulaisuus kävisi ilmi jo nimestä.

Uusin monninimiin sisältyy joitakin edellä mainituista syistä johtuvia vanhojen tuttujen nimien muutosehdotuksia. Jotkut niistä ovat aivan välttämättömiä, jotkut saattavat olla jossain mielessä makuasioita. Uusi nimi tuntuu aina aluksi vieraalta, mutta kokemuksesta voin kertoa, että muutokseen tottuu yleensä varsin pian. Muutoksia on selostettu tarkemmin kunkin heimon yhteydessä.

[hx]

No mites sitten se joskus esiintyvä spp.

Ymmärtääkseni tällä viitataan kaikkiin suvun lajeihin tai mihin tahansa suvun lajeista.[/b]

Kun taas minun ymmärtääkseni ssp on subspecies eli alalaji. Ainakin mielestäni sitä kuuluu siis käyttää lajinimen perään tyyliin Elaphe guttata ssp.
Paitsi ettei se kyllä taida enää olla edes Elaphe... Mutta kuitenkin.

[Kai]

No mites sitten se joskus esiintyvä spp.

Kyseessä on monikkomuoto. Kun sp. tarkoittaa laji, on spp. lajit.

[Kaizu]

Kun taas minun ymmärtääkseni ssp on subspecies eli alalaji.

Juu, ssp. on alalaji ja sspp. on alalajit ,kuten sp. on laji ja spp. on lajit.

[hx]

Kato perhana, reppana ei osannu lukea ja vastasi väärään kysymykseen... Can I ever shut up on MY planet?