Vietin vuorokauden vanhempien vaivoina ja perinteinen kiistanaihe nousi taas esiin - vedenvaihto vs veden lisäys. Heidän isoissa akvaarioissa oli taas sellaiset arvot että heikompia huimaa. Miltei 80-vuotiaat immeiset kun eivät oikein enää jaksa kahta noin 500-litran akvaariota aktiivisesti sorkkia. Lisäksi isäukon perheessä oli akvaario jo 40/50-luvun taitteessa, joten "kalat tarvitsee vain vettä" mentaliteetti on tiukassa.
Uusi 180-litrainen ja muutama noin satalitrainen akvaario ovat helpompia hoitaa ja niissä arvot kestävätkin ihan kohdillaan.
Typpikierto
Normaali typpikierto jakaantuu kahteen osaan: nitrifikaatioon ja denitrifikaatioon, joista akvaariossa toteutuu pääosin vain ensimmäinen osio.
Nitrifikaatiossa typpibakteerit
hapettavat vedessä olevan ammoniakin (NH3)/ammoniumin (NH4+) ensin nitriitiksi (NO2-) ja sen jälkeen nitraatiksi (NO3-). Reaktioon osallistuvat
aerobiset bakteerit käyttävät vedestä valtavat määrät happea ja ketjun lopputuote on siis nitraatti. Nitrifikaatiobakteereita on useita eri lajeja, mutta ne voidaan karkeasti jakaa ammoniakkia hapettaviin ja nitriittiä hapettaviin sukuihin.
Denitrifikaatiossa anaerobiset bakteerit pelkistävät nitraatin (NO3-) nitriitiksi (NO2-), typpioksidiksi (NO), ilokaasuksi (N2O) ja lopulta typpikaasuksi (N2). Pekistysreaktio vaatii
anoksisen ympäristön, joten tämä toteutuu yleensä vain tilanteessa jossa esim. paksu hiekkakerros estää vapaana olevan hapen pääsyn pohjalle. Avainsana tässä on
vapaana oleva happi, mutta siitä lisää myöhemmin.
Ammoniakki, nitriitti ja nitraatti
Ammoniakki esiintyy veteen liuenneena kaasuna tai
ammoniumyhdisteinä. Veteen liuenneen ammoniakin määrän määrittää seoksen lämpötila ja
pH - ammoniakki on myrkyllisempää emäksisessä ja lämpimässä vedessä ja vähemmän myrkyllistä happamassa ja viileässä vedessä. Pienikin määrä ammoniakkia on tappavan myrkyllistä eläimille ja suurissa määrissä myöskin kasveille. Mitattavan ammoniakin määrä pitää olla aina nollassa, sillä jo alle 1 mg/l arvot voivat olla tappavia. Akvaariossa on kuitenkin aina pieni määrä ammoniakkia, sillä sitä syntyy jatkuvasti kalojen jätöksistä ja hajoavasta orgaanisesta jätteestä.
Nitriitti ei ole aivan yhtä myrkyllistä kuin ammoniakki, mutta akvaarioon sillä ei silti ole mitään asiaa. Myös nitriitti pitää olla nollassa.
Nitraatti on nitrifikaation lopputuote ja kalat ja muut vesielävät sietävät sitä suhteellisen hyvin. Se on myös yksi kasvien pääravinteista, joten kasviakvaariossa nitraatin määrän ei pitäisi olla nollassa. Nitraatti on käytännössä vaaraton kaikille selkäärankaisille ja selkärangattomille alle 20 mg/l määrissä ja monet kalat voivat kestää jopa yli 100 mg/l arvoja kun kasvu tapahtuu hitaasti pitkän aikavälin sisällä.
Typpikierron ongelmat uusissa akvaarioissa
Bakteerit asuvat käytännössä kaikissa akvaarion vapaissa pinnoissa, mutta viihtyvät parhaiten suodattimessa, jossa pumppu imee hapekasta vettä tilavuudeltaan suuren huokoisen massan läpi. Akvaariovesi ei juurikaan sisällä typpibakteereita toisin kuin toisinaan luullaan. Vastaavasti kasvien pinta tarjoaa hyvän kasvualustan bakteereille. Suodatinta ei tulisi koskaan kytkeä pois päältä - etenkään öisin jolloin akvaarion hiilidioksidin määrä on korkeimmillaan.
Ongelmat uusissa akvaarioissa liittyvät yleensä puutteelliseen nitrifikaatioon. Tämä voi johtua vajaasta bakteerikantojen kehityksestä tai heilahtelevasta ammoniakin määrästä. Ilman ammoniakkia tai nitriittiä osa bakteereista kuolee ja synnyttää kuollessaan lisää ammoniakkia, jota jäljellä olevat bakteerit käyttävät kasvuunsa. Lisäksi eri bakteerikannat kehittyvät eri vauhtia.
Kasvu on nopeinta suodattimessa ja hapekkailla pinnoilla, mutta bakteerit levittäytyvät pikkuhiljaa läpi akvaarion. Tätä kutsutaan akvaarion kypsymiseksi. Akvaario ei periaatteessa koskaan lakkaa kypsymästä, sillä bakteerikannoissa tapahtuu aina pientä heittoa, mutta luonollisesti vuoden pyörinyt akvaario on "kypsempi" ja vähemmän altis heilahduksille kuin vain muutaman kuukauden päällä ollut akvaario.
Typpibakteerit ovat varsin herkkiä raskasmetalleille ja toisinaan talousveden desinfiointiin käytettävälle kloorille/kloramiinille. Monet lääkeaineet tappavat bakteereita, joten niitä ei tulisi käyttää normaaliakvaarioissa. Jos vesilaitos lisää veteen klooria/kloramiinia täytyy se ensin käsitellä
vedenparannusaineella. Vedenparannusaine sitoo samalla vedessä olevat raskasmetallit (esim. vanhoista putkista irtoavan kuparin).
Suurin virhe liittyy kuitenkin yleensä liian nopeaan kalaston kasvattamiseen. Kypsyvä akvaario on altis muutoksille ja jokainen uusi kala on pieni paketti ammoniakkia. Tämän takia akvaario pitäisikin aloittaa vain pienellä parvella tai muutamalla isommalla kalalla. Muuten voi olla lopputuloksena itseään ruokkiva kalakuolemien ketju.
Typpikierron ongelmat kypsissä akvaarioissa
Denitrifikaation puuttuessa nitraattien määrä vedessä kasvaa jos sitä ei sieltä jollain tavalla saada pois. Kasvit ja levät kuluttavat nitraattia kasvuunsa, joten akvaariossa olisi hyvä olla ainakin muutama
terve kasvi. Levä itsessään ei ole pahasta, sillä se kuluttaa akvaariosta ylimääräisiä ravinteita, mutta ylenmääräinen levänkasvu kasviakvaariossa on yleensä merkki siitä, että jotain on pielessä.
Pelkkä veden lisääminen ei poista akvaariosta nitraattia tai mitään muutakaan sinne kertynyttä, joten lopulta nitraattien määrä ylittää eliöstön sietokyvyn! Kaupasta on saatavilla nitraattia hajottavia ja sitovia aineita ja kasvit hidastavat ravinteiden keräytymistä, mutta kaikki nämä ovat yleensä vain ongelman lykkäämistä myöhemmäksi ajankohdaksi. Ainoa oikea korjaus on poistaa ravinteikas vanha vesi akvaariosta ja korvata se vähäravinteisella vedellä. Samalla poistuvat myös akvaarioon keräytyneet hormonit ja ylimääräiset alkueliöt.
Kaikki vedessä oleva orgaaninen aines hapattaa vettä hajotessaan ja hapan vesi kuluttaa vedessä olevia
vetykarbonaatteja, jotka toimivat pH:n vakauttajina. Mainitsin aikaisemmin, että pH:n laskiessa ammoniakista suurempi osa on käytännössä vaaratonta ammoniumia, joten voisi kuvitella tämän olevan hyväkin asia. Nitrifikaatio kuitenkin pysähtyy liian happamassa vedessä (pH3 tai alle) jolloin veteen erittyvä ammoniakki ei muutukaan enää nitraatiksi, vaan säilyy vedessä ammoniumina. Ongelma ilmenee yleensä vasta kun akvaristi kyllästyy ruskeavetiseen levälammikkoon ja vaihtaa kertarysäyksellä osan vedestä. Hanavesi on miltei aina emäksistä ja tämän takia pH nousee äkkinäisesti, minkä seurauksena ammonium muuttuukin yhtäkkiä ammoniakiksi. Tämä yhdistettynä nitraattisokkiin tappaa kalat.
Tukkeutunut pohja on myös yleinen ongelmien aiheuttaja akvaariossa. Sorapohjaisissa akvaarioissa orgaaninen jäte vajoaa akvaarion pohjalle pienistä raoista ja muodostaa kytevän aikapommin. Akvaarion pohjan tukkeutuessa syntyy anaerobista toimintaa, jonka seurauksena käynnistyy denitrifikaatio. Mainitsin aikaisemmin, että denitrifikaatio toimii niin kauan kuin ympäristö on anoksinen, eli bakteerit pääsevät vielä typpiyhdisteissä olevaan happeen kiinni - siis suomeksi nitraattiin. Jos orgaanisen aineen taskut ovat täysin hapettomia, niin denitrifikaation sijaan tapahtuu anaerobista hajoamista, jonka lopputuloksena on
rikivety (H2S). Pohjan puhdistuksen yhteydessä nämä kaasutaskut vapauttavat veteen rikkivetyä, mikä on hyvin tuhoisaa kaikelle elävälle. Kaasu haisee mädille munille, joten se on helppo tunnistaa.
Vaikka akvaariossa ei syntyisikän rikkivetyä, niin pohjan lappoaminen voi nostattaa taskuissa olevan orgaanisen jätteen pintaan suurina määrinä. Tämä voi puolestaan villitä paitsi levän, myös typpibakteerit. Seurauksena voi olla happikato jos akvaario ei ole hyvin ilmastettu.
Muoks: Korjattu nitriittikohta perustuen alle linkitettyyn artikkeliin