Kalat estradilla

Kirjoittanut Aqua-Web - . Kijoitettu kategoriassa Aponogeton, Etusivun Uutiset, Kalat, Valokuvaus

041Joskus myös akvaristi joutuu varsin eriskummallisiin tehtäviin. Näin tapahtui muutama viikko sitten, kun puhelimeni soi ja hyvä tuttava kyseli kuulumisia. Hän myös ilmoitti tarvitsevansa asiantuntemustani akvaarioasioissa. Imarreltuna sanoin, että toki autan, jos vain voin. Kyseessä oli kalojen kuvaaminen erään ison yrityksen messuseinää varten. “Aha, just just” ajattelin ja mietin, mitä tuleman pitää, mihinkähän olin oikein lupautunut?

Tuttavani Mitro Puttonen siis pyörittää valokuvatuotantoyristystä (www.kustom.fi ), mikä suomeksi tarkoittaa, että hän järjestää mainosvalokuvaajille töitä ja itse hoitaa monennäköiset järjestelyt tai palkkaa järjestelijän. Tällä kertaa tarvittiin joku apuun, joka tietää jotakin akvaariokaloista. Olin tyytyväinen siitä, että kerrankin mietitään kalojenkin oloja moisessa tilanteessa, olinhan usein jutellut Mitron kanssa akvaarioista (hän oli jopa vakavasti miettinyt oman altaan hankkimista jo reilun vuoden ajan, mutta kiireen takia asia oli jäänyt “olisi kiva” –asteelle). Ihan valokuvankin kannalta oli järkevää ottaa mukaan joku, joka tietää jotain akvaariokaloista, jotta niistä saataisiin mahdollisimman hyviä kuvia.

Kuvauksiin haluttiin siis näyttäviä kaloja suuren yrityksen messuseinää varten. Iloisesti mietin, että tälläpä kertaa ei kuvata kulta kalaa! Aikataulu oli minimaalinen kuten mainosmaailmassa yleensä. Minun toimeksiantoni oli nopeasti listata tarvikkeet, mitä kuvauksiin tarvittaisiin ja mitä se maksaisi sekä tehdä ehdotus kuvattavista kaloista. Istuin siis heti alas ja rupesin pohtimaan.

Seuraavana päivänä tulikin lisäkysymys siitä, mitä maksaisi kuvata merikaloja tai jopa riuttaa. Irvistin heti puhelinluurille, kun kuulin sanan “merikaloja” ja tunsin kylmiä väreitä, kun kuulin sanan “riutta”. Mietin omaa vastaperustettua meriallasta ja sen varsin karua ulkonäköä kuukauden kypsyttelyn jälkeen. Pudistin päätäni ja vedin ruksin riutta-sanan yli. Sellaiseen en ryhtyisi. Mietin mitähän kaikkea merikalojen kuvaaminen vaatisi ja totesin suoran sen olevan hyvin hankalaa ja etenkin hyvin paljon kalliimpaa. Listasin suuria summia, mitkä koostuivat vaahdottimista, suolapurnukoista ja muista härveleistä. Tyytyväisenä katsoin makean veden kaloihin verrattuna neljä kertaa suurempaa loppusummaa ja totesin, ettei niitä varmaan haluttaisi kuvata.

Hetken päästä soi puhelin taas ja kuvaajan hienoa idea välitettiin minulle. Miten onnistuisi meduusojen kuvaaminen? Nyt rupesin jo hihittämään hullun naurua. Totesin suoraan, että sen kuin lähdette merelle sukeltamaan, siellä niitä on tähän aikaan vuodesta. Mutta mies oli aivan tosissaan. Hetken keskustelemisen, selittämisen ja raakojen faktojen toteamisen jälkeen jatkoin makeanveden kalojen listaamista.

Kalojen casting

Reilun viikon päästä tuli seuraava puhelinsoitto; Mitro ilmoitti että kuvaukset olisivat saman viikon perjantaina. Elettiin silloin maanantaita. Huokasin syvään ja heitin ikkunasta ajatuksen kalojen kotiuttamisesta ennen kuvausta. Mitään kuvausallastakaan en ehtisi kasata. Yritin myös rauhallisesti selittää, ettei moisessa aikataulussa mitenkään voisi saada kaikkia kaloja mitä olin ehdottanut, kaikkia kun yksinkertaisesti ei olisi maassa.

Nyt alkoi siis varsinainen casting. Keräsin kiireen vilkkaan kuvia kaloista, joita tiesin, että voisi saada käyttöön hetken varoitusajalla mukaan lukien suurimman osan omista kaloistani, kun budjetti oli aika minimaalinen. Ehdotuksiin kuului kaikkea ahvenista kardinaali tetroihin. Hain myös netistä kuvia niistä malawi ahvenista, mitä oli NL-Aquan listojen mukaan myynnissä. Laitoin kuvasadon eteenpäin ja seuraavana päivänä tulikin arvio. Kalanumero se-ja-se oli kiva, kuten myös vasemman puoleinen kala kuvassa numero se-ja-se. Rapsutin päätäni ja ihmettelin, että tajusivathan nämä nyt, että kuvissa olevat kalat eivät ole niitä samoja yksilöitä, mitä kaupan altaassa on? Kun olin kerran jokaiseen kuvaan kirjoittanut, “kuva ohjeellinen” ja viestissä selkeästi kirjoittanut, että kuvat oli napattu netistä. No eipä ollut mennyt perille. Ilmeisesti asiakas olisi mieluiten halunnut “oikean” castingtilaisuuden , missä olisivat arvioineet kaloja itse. Siis käytännössä olivat pyytäneet kaikki kalat paikan päälle, jotta olisivat voineet itse valikoida kuvattavat yksilöt. Taas tuli minulle pienoinen hikka. Onneksi Mitrokin tiesi sen verran akvaarioista, että oli suoralta kädeltä hylännyt tämän ajatuksen.

Aikataulu alkoi painaa päälle, eikä minkäännäköistä päätöstä kaloista ollut vielä tehty. Päätin tehdä mitä voin: otin digikameran ja menin läheiseen akvaarioliikkeeseen ja kuvasin kaikki värikkäät kalat. Paitsi kultakalan. Siitä saivat sitten valita. Vastaus tulikin keskiviikkoaamuna. Enää ei haluttukaan vain yhtä kalaa, vaan oikein monta kalaa. Hieman pidättelin henkeä, kun odotin, mitä kaloja olivat valinneet. Selkänahka rutussa kuulin sanat: tuli juova barbi, kiekkokala ja malawiahven. Siis kalat, jotka olivat mahdollisimman eri vesistä. Yritin rauhoittaa mieleni sillä, että olin jo päättänyt, ettei kaloja kuvauksien ajaksi kuitenkaan voisi laittaa altaaseen samaan aikaan.

Kun tällä aikataululla kaloilla ei olisi kunnolla aikaa kotiutua ennen kuvauksia, niin niiden siirteleminen altaasta toiseen olisi vain turhaa stressiä. Niinpä päätin, että ne kiikutetaan viereisestä kaupasta yksi kerrallaan, kotiutetaan nopeasti, kuvataan vielä nopeammin ja kiikutetaan takaisin. Ja vielä kiitin lykkyä, etten ollut laittanut kultakalaa ehdotuslistaan…

Valmistelujen aika

Keskiviikkoiltapäivänä kävimme Mitron kanssa tutustumassa akvaarioliikkeen tarjontaan. Ostimme siis altaan ja varusteet, varasimme kalat ja selitin, miten olin ajatellut kalojen käsiteltävän. Siinä hötäkässä Mitro päättikin, että oma akvaario olisi nyt saatava. Samalla alkoi kaiken muun järjestämisen keskellä akvaarion perustamisen peruskurssi.

Lopulta saatiin kamat hankittua: 90-litrainen Juwel-allas, kiertovesipumppu, lämmitin, lämpömittari ja aineet veden kovettamista verten. Paljon muutakin tuli ostettua, mutta ne lähtivät suoraan Mitron luo odottamaan altaan vapautumista kuvauksista. Eikun odottamaan perjantai-aamua. Matkalla liikkeestä sain kaiken muun stressin päälle maailman sätkyn, kun huomasin lompakkoni puuttuvan käsilaukustani. Kuoletin korttini, soitin liikkeeseen ja perkelöin yleisesti kovaan ääneen. Sen jälkeen soitin kotiin ja sain tietää, että lompakko oli ollut siellä koko ajan. Että näin.

“D-day”

Perjantaiaamuna puoli kahdeksalta oli Mitro punaisessa Saabissaan hakemassa minut kotiovelta. Kauhasin nopeasti vielä mukaani purkillisen Bilteman hiekkapuhallushiekkaa ja pari kiveä, jos johonkin olisi tarvinnut ja juuri ennen kuin ryntäsin ovesta muistin aamupöhnäisenä haavinkin! Menimme Jussi Hyttisen studiolle Kaapelitehtaalle pystyttämään allasta ja kaikesta tärkeintä juomaan aamukahvit. Yhdeksän jälkeen allas oli pystyssä, lähiliikkeestä haettu lasilevy oli paikoillaan (tarkoitettu allasta jakamaan), pullat, karkit ja piiraat oli laitettu esille asiakkaita varten, studio oli kutakuinkin pystyssä kaikkine härpättimineen ja olimme valmiita aloittamaan.

Asiakas oli tulossa vasta puoli yhdeltätoista, joten kun noin kello 9.30 huomasimme kauppiaan auton ilmestyneen liikkeen eteen, päätettiin aloittaa ja lähdin kolkuttelemaan ovea. Hain ensin tulijuovabarbin (Puntius denisonii), kotiutin sen samalla kun kuvaaja hienosääti taustoja, valoja, heijastimia ja vaikka mitä vempeleitä, joita en tunnistanut, vaikka kamera on minulle jokseenkin tuttu laite.

Kun asiakas saapui näin, että kyse oli varsinaisesti neljästä henkilöstä. Kolmesta assistenttitytöstä ja yhdestä AD:sta (Art Director). Katsoin nokkavaa menoa vierestä aika hiljaa, päivittelin itsekseni ilmeisen krapulaisten tyttöjen juttuja. Kun he kysyivät, mitä minä teen, niin sanoin vain olevani Helsingin Akvaarioseuran tiedottaja. Oikealta ammatiltanihan olen itse AD ja täten niitä tyttöjä pidemmälle ehtinyt “ruokaketjussa”. Mutta päätin seurata päivää täysin anonyymina akvaristityttönä. Varsinainen AD keskittyi eniten leikkimään läppärinsä musiikkisoftan kanssa, mutta oli muuten varsin mukava mies.

Jussi oli erittäin rauhallinen kuvaaja ja ymmärsi jokseenkin kalojen päälle. Hänellä itsellään oli kymmenisen vuotta sitten ollut reilu 500-litrainen allas ja lisäksi hän on innokas sukeltaja ja näinkin päivän aikana paljon hänen ottamiaan upeita kuvia riutoilta ympäri maailman. Jussi jaksoi toppuutella asiakasta ja todeta että “antaa kalan välillä rauhoittua” ja saikin todella hyviä otoksia aikaan. Hän kuunteli neuvojani tarkkaan ja ehti monesti ennen minua ehdottamaan asioita kuten esimerkiksi huoneen hämärtämistä uuden kalan saapuessa.

Tulijuovabarbi osoittautui yllättävän haastavaksi kuvauskohteeksi sen vikkelyyden takia. Rajasimme altaasta aika pienen nurkan sille, jotta kameralla saisi seurattua sitä helpommin. Minä pidin lasia, yritin pysyä alta pois ja Jussi kuvasi altaan toiselta puolelta kankaan alta. Silloin barbi päättikin pysytellä pohjalla, jolle oli levitetty ohut kerros hiekkaa estämään salaman heijastumista. Kun kalojen kuvat oli tarkoitus leikata taustoistaan irti ja liittää toisiinsa yhteen kuvaan, hankaloitti hiekka aika lailla; tasainen sininen tausta olisi toivottavampi. Sitkeällä odottamisella saatiin lopulta hyviä kuvia uivasta kalasta ja sain lopulta viedä mallimme takaisin liikkeeseen.

Nyt luvassa oli kiekkokala, suurimman hermostukseni kohde. Säädin lämmittimen lämpimämmälle, otin harmaan sangon ja lähdin akvaarioliikkeeseen. Haavittiin todella hieno sininen kiekko ämpäriimme ja kiidettiin nopeasti takaisin studiolle. Siellä asiakas ryhmä istui jo silminnähden kyllästyneinä popsi massa karkkeja ja kysyivät, mikä se kiekko oikein oli. Avasin sangon kannen ja lisäilin vettä sankoon, jolloin yksi tytöistä tuli katsomaan ja totesi, ettei kalaa näy ollenkaan. Olin sataan kertaan selittänyt, että kiekko ei välttämättä säilytä värejään siirrettäessä ja että minullakin oli kaikki sormet ja varpaat ristissä, ettei kala olisi pystyraidallinen ruskea läpyskä, kun se saataisiin altaaseen.

Tässä välissä tuli AD luokseni ja kysyi, saisiko kuitenkin vielä jalostettua kultakalaa kuvauksiin. Sisälläni huusin “Aargh!”, mutta hymyilin ystävällisesti ja selitin, ettei kaupassa olleet yksilöt olleet oikein kuvauskuntoisia ja että seuraava liike, josta niitä saataisiin olisi liian kaukana tähän hätään. Selitys hyväksyttiin ja minä taas huokasin, että taas kerran väistin tämän hirviön käyttämistä. Se vielä puuttuisi, että toisiinsa sopimattomien kalojen kavalkadiin vielä olisi lisätty umpijalostettu viileän veden kala…

Kala saatiin altaaseen ja sain vetää helpotuksen hengähdyksen. Kala oli toki vaaleampi kuin kaupassa, mutta oli säilyttänyt värinsä varsin hyvin. Saataisiin hyviä kuvia.

Kala alkaa olla purkissa

Kiekon kuvaus piti hoitaa lyhyissä erissä antaen sen rauhoittua välillä, sillä salaman räpsiessä alkoi pystyraidoitus tulla aina enemmän esille. Mutta aina uuden session alussa, keimaili se oikein kameralle. Sitten vein kiekon pois ja ohjeistin Jussia sillä välin alentamaan kuvausaltaan lämpötilaa sekä sekoittamaan malawisuolat erilliseen ämpäriin. Kun tulin takaisin malawiahvenparin kera, oli asiakkaista kaikki paitsi viimeinen, krapulaisin tyttö hävinnyt. Hän kiskoi muiden häivyttyä tasoittavaa juomaa ja näytti viihtyvän meidän muiden vitsaillessa kaikesta maan ja taivaan välillä. Hengähdimme ja aloimme tehdä töitä rauhassa. Kirkkaankeltaisista sinihuuli malawiahvenista (Labidochromis cauruleus) saimme todella hauskoja kuvia. Ne jopa uhittelivat kameralle ja jaksoivat loputtomiin kääntyillä hauskoihin asentoihin kameran edessä. Loppu päivästä nauroimme tietokoneen ruudun ääressä Nemo-elokuvan kaltaisille otoksille. Missä kuvassa kala opastaa turistijoukkoa, missä kuvassa näytti keskievää.

Tässä vaiheessa kellon ollessa kahden ja kolmen välillä alkoi päivä jo olla pussissa. Malawit pääsivät takaisin kauppaan, mutta kuplavanaa vielä kuvattiin. Hämmästyin, kun näin kuvat Jussin tietokoneen ruudulla, ne nimittäin olivat todella hienoja! Kamera oli pysäyttänyt kuplat elohopean näköisiksi, kiiltäviksi palloiksi. Rakentelin jo mielessäni varsin näyttävää lopputuotetta. Kuvausten jälkeen Jussin työnä oli vielä kuvien värien käsittely, jonka jälkeen kuvat lähetettäisiin digistudiolle, missä varsinainen lopputuote kasattaisiin eri kuvista.

Kuplavanan kuvaamisen jälkeen tyhjennettiin allas, purettiin studiorakenteet ja suunnattiin kotiin. Tosin minä astuin nyt akvaario-opettajan rooliin, kun suuntasimme Mitron luo pystyttämään hänen upouutta malawiallastaan. Minun iltani venyi vielä pitkäksi luennoidessani typenkierrosta ja kypsytysprosessista, mutta lopputuloksena oli silminnähden suuri akvaariokärpäsen purema. Olin tyytyväinen päivääni – kuvaukset eivät olleet stressanneet kaloja kohtuuttomasti, saimme oikein hienoja kuvia ja yleisesti ottaen henki oli iloinen ja kalamyönteinen. Väsyneenä totesin, että voisin varmaan tehdä tuon toistekin vaikka niin monta kertaa olin repiä viimeisiäkin hiuksia päästäni. Eikä kuvattu sitä kultakalaa!

Arkisto

helmikuu 2013
ma ti ke to pe la su
« tammi   maalis »
 123
45678910
11121314151617
18192021222324
25262728